Lippoaminen on vuosisatoja vanha kalastusmuoto, jota käytetään Kukkolankoskella pääosin siian mutta myös lohen pyytämiseen. Ensimmäisiä lippoajia ovat voineet olla eränkävijäheimot tai viimeistään 1400-luvun aikoihin etelästä tulleet uudisasukkaat.

Kalastusväline on lippo, pitkän varren päässä oleva pussimainen verkko. Lippoaminen tapahtuu veden korkeudesta riippuen rantakivien päällä seisten tai tarkoitusta varten rakennetuilta krenkuilta – silloilta tai telineiltä. Krenkut mahdollistavat kalastamisen keskemmällä jokea. Myös veneestä voi lipota.

Siian kulku muuttuu vedenkorkeuden vaihtelun myötä. Myös kivien asennot ja virran liikkeet vaikuttavat. Lippoaja tietää, miten kala käyttäytyy ja vaihtaa paikkaa sen mukaan.

Lippoa kuljetetaan myötävirtaan pohjan muotojen ja kalakuoppien mukaisesti. Pyytäminen perustuu siian kulkureittien ja lepopaikkojen tuntemiseen. Veden alle ei näe, vaan kala pitää osata ohjata lippoon muilla keinoin. Kokeneet kalastajat tuntevat pohjan niin hyvin, ettei näköaistille ole tarvetta.

Lippouksessa puhutaan tuntumasta. Kalastaja lukee lipon varren avulla käsillään pohjan muotoa. Lippoa kuljetetaan pehmeästi virrassa kiviä ja pohjaa mukaillen. Kalan liikkeet ja kosketus välittyvät varren kautta herkkäsormiselle lippoajalle. Sanotaan, että lippo on käden jatke.

Lippoaminen on pehmeä kalastusmuoto, koska pyyntiväline itsessään ei vahingoita kalaa. Siika pysähtyy nousuvaelluksellaan lepäämään lippokuopissa ja rauhallisemman virran paikoissa kivien takana. Nämä paikat tietävä lippoaja tuntee kalan sielunmaiseman ja ohjaa sen oikealla hetkellä lepopaikastaan lippoon.

Kukkolankoskella on monia pitkään käytössä olleita lippopaikkoja ja -kuoppia. Esi-isien niille antamat nimet ovat edelleen käytössä